Yhden aikakauden loppu

Niin siinä sitten kävi, että meidän Veetistä tuli totaalikieltäytyjä. Juhannusaattona yksimielisesti Markon kanssa päädyttiin, että mitä sitä taistelemaan, tähän jäi imetys. Kun tulee pahempi itku siitä että näkee tissin kun siitä että on nälkä, niin ei siitä oikein mitään tule.

Toisaalta on helpottunut olo. Ei tarvi enää kitua ilman allergia yms. lääkkeitä ja saa ottaa huoletta alkkomahoolia jos sattuu tekemään mieli (eipä juuri ole aikoihin silti tehnytkään...) Ei tarvi varjella rintoja vedolta ja kylmältä, ja jonkun ajan päästä voi ostaa taas rintsikoita, kun kuppikoko pysyy kutakuinkin samana hamaaseen mahdolliseen seuraavaan raskauteen (jota ei siis ole ihan lähiaikoina näköpiirissä) asti. Mutta, ei niin hyvää ettei jotain huonoakin. On haikea olo. En olisi uskonut että tätäkin jäi kaipaamaan. Ja on vähän syyllinen olo. Jos en olisi lopettanut kuunvaihteessa päiväimetystä, olisiko tissi kelvannut vielä. Mutta mitä sitä pohtimaan. Lopetin, ja ei kelpaa. Näin sitä mennään. Ja onhan Veeti nyt helpompi jättää hoitoonkin kun en imetä.

Maito ei ole pahasti pakkautunut vaikkei tyhjennystä ole ollutkaan. Ihan on msuht ok olo ollut koko ajan. Nyt luulen että ei sitä enää nousekaan, mutta häviääkö tuo noussut maito joskus taivaan tuuliin vai onko minulla nyt lopun ikääni pari desiä hapanta maitoa rintamuksissani?