Kai siihen jo voi uskoa

...ja ääneen sanoa, kun se yhteistyötahollekin jo suurena totuutena on ilmoitettu. Minulla jatkuu työt samassa paikassa, mutta jälleen uudella toimenkuvalla vuoden 2012 loppuun. Ja odotan innolla uuden toimenkuvani alkamista, sillä se työ on ihan oikeasti minusta tuon talon mielenkiintoisinta (joskaan ei todellakaan kovin helppoa...) työtä. Kyllä minussakin täytyy joku vika olla, kun noissa hommissa viihdyn...

Tosiaan, tällä viikolla yhteistyötaho oli meillä palaverissa ja siellä itseäni esitellessä ja äitiyslomatittelini kestosta kertoessa pomo kehoitti minua kertomaan myös tulevasta toimenkuvastani. Silloin kun tästä asiasta on ensimmäisen kerran puhuttu, totesi pomo, että ei siitä sovi vielä kovasti puhua, kun asia ei ole ihan vielä varma. Sen koommin ei ole asiasta juteltu, mutta nyt se sitten ilmeisesti on ihan selvä tapaus. Hauskinta oli, kun meidän ainokainen miestyöntekijämme ei tiennyt jatkostani mitään, kaikki muut sen talossa kyllä tietävät. Oli hän vähän huuli pyöreänä, että miksei hänelle oltu puhuttu.

Tänään, kuin pisteenä iin päälle tuli keskustelu toiminnanjohtajan kanssa. Meille ilmestyi vuodenvaihteessa lappu taululle, jossa oli ohjaajien kehityskeskusteluajat ja alla kommentti: määräaikaiset sopivat tj:n kanssa palautekeskusteluajan. Nyt sitten kun asia taas tuli mieleen, menin pyytämään ko. palautekeskusteluaikaa ja pomo ilmoittikin, että kyllä minulle nyt kuuluu kehityskeskustelu, kun olen talossa vielä niin monta vuotta. Viimeistään nyt alan oikeasti uskoa, että tottahan tämä on ja tällä mennään. Aivan uskomattoman upeaa, pääsin suoraan koulunpenkiltä tänne töihin ja nyt on viisi seuraavaakin vuotta turvattu.

Niin joo, esimies langetti minulle myös vauvakuumekiellon, kun kerroin käyneeni "Elmaa" katsomassa alta viikon ikäisenä. Kuulemma nämä kolme äitiyslomaa vajaan vuoden sisällä riittäisivät tähän syssyyn pienelle puljulle, sanoi että nyt ei ehdi. Nauratti...

Elämä on yhtä juhlaa

Terveiset yövuorojakson kolmannesta ja viimeisestä yöstä. Työpaikan kännykkään tuli viesti, että työkaveri on saanut ystävänpäivän kunniaksi tytön. Ja kuin juhlan kunniaksi kerholaisilta oli jäänyt minulle yöksi tuhottavaksi pussi mikropopcorneja, pino pannukakkuja, vaniljakastiketta ja neljä (!!!) irtokarkkia. Viikonloppuna näen jo toivottavasti siskontyttöni. Mikäs tässä on ihmisen ollessa.

Täti

Se minä nyt sitten olen!

Eilen illalla, 12.2.08, heti Pikku Kakkosen jälkeen siskoni synnytti pienen tyttövauvan. Aivan tarkkoja mittoja minulla ei vielä ole tiedossani, mutta n. 3500g ja olisiko ollut 49cm. Tuoreen isukin kanssa vaihdoin vielä illalla muutaman sanan, huomenna soittelen sitten tuolle perheen naisväelle.

Ei voi ihminen ennen ymmärtää kun on tämän kokenut, miten paljon voi tädiksi tuleminen hetkauttaa. Sisko lähti reissuunsa eilen aamulla ja koko päivän olin ihan pistoksissa ja odotin puhelimen soivan. Välillä oli melkein tippa linssissä, kun aloin olemaan niin tunteellinen. Ja nyt olen yksinäni täällä yövuorossa suu korvissa. Niin onnellinen olen pienestä siskontytöstäni ja siitä, että siskon tuskat on nyt ohi. Tai ainakin kivut muuttaneet paikkaa...

Vihne ja viunale

Minulle tuli oivallus. Tiedättehän, toisilla on vähän pitemmät piuhat kuin toisilla. Minulla taitaa olla melkoiset johdot. Nimittäin näin hyvissä ajoin, viikko ennen siskoni laskettua aikaa minulle tuli oivallus että voihan jehna, minusta tulee täti! On se hyvä kun hoksasin etten sitten ihmettele ainakaan ääneen, että mikä tuo on... ;)

Joulukortteja

Taas on joulukorttien aika. Minä pidän ihan valtavasti korttien saamisesta ja lukemisesta. Mutta valitettavasti minulle tulee myös joulukortteja saadessa välillä huono omatunto.

Me teimme viime vuonna todella rankan käden karsinnan korttilistaamme, meiltä ei lähde enää kuin kourallinen joulukortteja. Sen sijaan lähetän jouluaattona vähintään toisen mokoman tekstiviestejä. Nyt kuitenkin posti kantaa kortteja niiltä ihmisiltä, joille minä en korttia tänäkään vuonna lähettänyt. En siksi, etten heistä välittäisi. Siitä ei todellakaan ole kyse. Osaksi kyse on vähän pienemmästä ekologisesta jalanjäljestä. Toiseksi, noloa tunnustaa, kyse on laiskuudesta. Kun olen löytänyt hyvän tekstiviestin, sen lähettäminen on todella helppoa ja vaivatonta, paljon helpompaa kuin osoitteiden metsästys. Mutta kolmanneksi kyse on siitä, että minusta on mukava lähettää viesti jouluaattona ja saada ihmisille hyvä mieli tuona ainakin minulle hyvin tärkeänä päivänä.

Toivottavasti ihmiset, joille laitan sen tekstiviestin, eivät luule, että laitan sen koska unohdin laittaa heille kortin ja nolostuin sitten kun muistin heidän korttiaan lukiessa, että hekin ovat olemassa. Siitä ei ole kyse. Siispä sinä, joka saat minulta tekstiviestin aattoaamuna: Kyseessä on jo korttienkirjoitusvaiheessa tarkoin harkittu ja suunniteltu teko. Olet minulle tärkeä!

Veeti 2v

Terveiset neuvolatätiltä:

pituus: 86 cm
paino: 12,4 kg
pipo: 50,5 cm

Reipas 2-vuotias. Juoksee, potkaisee palloa, rakentaa 5 palikan tornin. Puheessa useita sanoja, puheesta saa selvän. Kasvaa hyvin, ruokailut ja nukkumiset ok. Näkö ja kuulo normaali.

Täti totesi, ettei Veetin vielä tarvisi osata hypätä tasajalkaa. Minkäs teet kun se osaa. Täti ei kuitenkaan kirjoittanut sitä neuvolakorttiin, koska Veeti ei suostunut näyttämään sitä hänelle. Ei se kukkokaan käskien laula.

Syntymäpäivälahjaksi Veeti sai korvatulehduksen ja antibioottikuurin. Huomenna palailee hoitoon, alkuviikko on kulunut isin kanssa kotona.

Ikäkriisi

Minulle on iskenyt ikäkriisi. Kyllähän minulla itsellänikin on pikkaisen, kun ajattelen mitä seuraavaksi täytän, mutta minua vaivaa nyt Veetin ikä-kriisi. Minun pikkainen täyttää ensi kuussa 2 vuotta. Tämä on paljon pahempaa kuin se 1 vuosi. Minun pikkupoikani ei ole enää kovin pieni. Hän ei ole enää taapero, vaan leikki-ikäinen. Kohta pitää varmaan alkaa etsimään koulureppua.

Ihan hassua, kun toiselta pitää jo alkaa odottamaan jotain. Pitää velvoittaa ja osallistaa. Pitää vaatia osallistumista lelujen siivoamiseen. Pitää edellyttää pöytätapoja, lautasen tyhjäksi syömistä ja paikallaan istumista. Jotenkin ei haluaisi, mutta samalla tietää, että koska sitä sitten aletaan, jos vieläkin saisi elää kuin pellossa. Myöhäistä on rippikouluikäisenä sanoa, että pitäisiköhän opetella ruokatapoja.