Yhden äitin turinoita

Lapsiperheen arkea aatteenpunaisten lasien läpi.

tiistaina, marraskuuta 30, 2010

Vuosien jälkeen...

Aikaa on vierähtänyt hetki jos toinenkin. Viimeisimmän blogipäivityksen jälkeen perheemme on täydentynyt toisella pojalla kesäkuussa 2009. Leevi on siis jo 1,5v ja viikonloppuna esikoisemme Veeti täytti jo huikeat 5v. Eilen oli kovat juhlat ja Veeti odotti vieraita kuin kuuta nousevaa. Tänään käytiin neuvolassa ja huomenna koko juhlallisuudet huipentuu Veetin ihka ensimmäisiin kaverisynttäreihin.

Molemmat pojat ovat tosi sosiaalisia ja hurmaavia tätien naurattajia. Veetin hymykuoppa on tuplaantunut Leeville, eli kuoppa on molemmissa poskissa. Pojissa on paljon samaa, mutta kuitenkin he ovat kaksi ihan omaa persoonaa. Leevi on paljon rauhallisempi ja harkitsevampi kuin Veeti saman ikäisenä, keskittyy jo tosi hyvin ja tottelee useimmiten mallikkaasti. Veetikin on rauhoittunut viimeisen puolen vuoden aikana huikeasti, selvästikin ikä tekee tehtävänsä. Pari kuukautta sitten äitille tuli kriisi, kun ajattelin, että Veetin pitäisi olla ensi syksynä eskarikypsä. Nyt tämän kehityksen huomattuani alkaa usko siihen nousta, että Veeti voi siellä pärjätäkin.

Molempien poikien kehityksessä kompastuskivenä tuntuu olevan puheenkehitys. Leevi ei puhu juuri yhtään mitään. Koira sanoo hauhau, äiti on ätä, isä ättä ja Veeti etti, kato kato, mutta ei muuta. Veetillä puuttuu edelleen äänteitä kuten r, k ja j, toisissa paikoissa myös s. Äänteet heittävät myös häränpyllyä välillä, on ovara ja muut mainiot. Puhekin on kehittynyt huikeasti syksyn aikana ja paljon on korjaantunut, mutta äänteiden puuttumiseen saimme nyt lähetteen puheterapiaan. Olisin ottanut mielelläni sen jo vuosi sitten, mutta silloin sitä ei katsottu tarpeelliseksi.

Olen myös ihan eri työpaikassa kuin aikaisemmin, sain 10kk sijaisuuden yläkoulusta sosiaaliohjaajana. Aika yllätys ehkä niille, jotka ovat opiskeluaikana kuulleet minun sanovan, etten mene töihin sossuun, päiväkotiin enkä nuorisotyöhön. Yllätys se oli minulle itsellenikin, ja vielä suurempi yllätys oli se, että nämä nuoret ovat mahtavia. Tykkään työstäni, tykkään asiakkaistani, tunnen olevani tarpeellinen vaikka tarvittaessa myös inhottava. Kaikkea mitä vain vaaditaan että työ tulisi hyvin hoidettua. Kun vaan töissä käynti ei tarkoittaisi niin paljoa poissaoloa poikien elämästä. Siihenkin sopeutuu, ja olen onnellinen että palasin työelämään, mutta joskus tekisi mieli jäädä poikien kanssa kotiin ja nauttia omista pienistä muruista koko päivä.