Yhden aikakauden loppu

Niin siinä sitten kävi, että meidän Veetistä tuli totaalikieltäytyjä. Juhannusaattona yksimielisesti Markon kanssa päädyttiin, että mitä sitä taistelemaan, tähän jäi imetys. Kun tulee pahempi itku siitä että näkee tissin kun siitä että on nälkä, niin ei siitä oikein mitään tule.

Toisaalta on helpottunut olo. Ei tarvi enää kitua ilman allergia yms. lääkkeitä ja saa ottaa huoletta alkkomahoolia jos sattuu tekemään mieli (eipä juuri ole aikoihin silti tehnytkään...) Ei tarvi varjella rintoja vedolta ja kylmältä, ja jonkun ajan päästä voi ostaa taas rintsikoita, kun kuppikoko pysyy kutakuinkin samana hamaaseen mahdolliseen seuraavaan raskauteen (jota ei siis ole ihan lähiaikoina näköpiirissä) asti. Mutta, ei niin hyvää ettei jotain huonoakin. On haikea olo. En olisi uskonut että tätäkin jäi kaipaamaan. Ja on vähän syyllinen olo. Jos en olisi lopettanut kuunvaihteessa päiväimetystä, olisiko tissi kelvannut vielä. Mutta mitä sitä pohtimaan. Lopetin, ja ei kelpaa. Näin sitä mennään. Ja onhan Veeti nyt helpompi jättää hoitoonkin kun en imetä.

Maito ei ole pahasti pakkautunut vaikkei tyhjennystä ole ollutkaan. Ihan on msuht ok olo ollut koko ajan. Nyt luulen että ei sitä enää nousekaan, mutta häviääkö tuo noussut maito joskus taivaan tuuliin vai onko minulla nyt lopun ikääni pari desiä hapanta maitoa rintamuksissani?

Vetoomus vanhusten hoidosta

Tarja Tallqvist jätti ministeri Hyssälälle vetoomuksen vanhusten hoidon parantamiseksi. Hyssälä oli televisiossa haastateltavana ja oli sitä mieltä, ettei lakimuutoksiin ollut erityistä syytä, ja että vanhusten hoitoasiat ovat kelvollisella kannalla. Vetoomuksessa oli yli 100 000 nimeä, eikä se silti vaikuttanut.

Tallqvist on sisukas eikä aio lopettaa tähän. Hän haluaa kerätä nyt miljoona nimeä. Sinäkin voit olla mukana tukemassa asiaa.

Voit liittyä vetoomukseen menemällä sivuille: http://www.tarjatallqvist.com/vetoomus/ Siellä voit kirjoittaa nimesi listaan.

Sinustakin tulee joskus vanhus. Haluatko vaikuttaa siihen, miten sinua hoidetaan?

Luopumisen tuskaa

Meillä ei ole enää vauvaa. Meidän vauvasta (kohta 7kk) on tullut pikkupoika, ja sekös kolottaa äitin mieltä. Mutta eihän vauvat ryömi, eikä vauvat syö syöttötuolissa, ei vauvat änkää vastaan vaan koska niitä huvittaa. Tätä listaa voisin jatkaa loputtomiin, mitä vauvat ei tee. Mutta meidän Veeti tekee.

Ennen kun tähän "jouduttiin", olin vahvasti sitä mieltä, että vauva on se joka ei kävele. Mutta eipä tuota enää osaa sanoa vauvaksi, vaikka tahtoisi. Eikä pukea vauvojen vaatteisiin. Sanoi Elina, Veetin pikkuserkku 1v 7kk, mitä tahansa. Elinan mielestä Veeti on vauva, vaikka hyvä kun osaa sen sanoa. Väärässä on Elina, ei voi mitään.

http://veeti.blogspot.com/

Tästä päivästä lähtien Veetin päivistä, kehityksestä ja kuulumisesta kerron uudessa blogissa Veetin maailma, Veetin suulla, minun sormilla. Veeti toivottaa kaikki tervetulleiksi tutustumaan blogiinsa :)

Älkää silti kuvitelko, että tästä blogista tulisi Veeti-vapaa vyöhyke. Ehei. Omia tuntemuksiani Veetin elosta ja olosta kirjoittelen edelleen, ja muutenkin kaikki pysyy samana, Veeti vaan blogillaan täydentää minun blogiani.

Kärinäviikot; nyt kaksi yhden hinnalla

Edellissunnuntaina ne alkoi, kärinäviikot. Oli kärttyä ja kätinää, närppiä ja nätinää. Voi kurjuuksien kurjuus. Eipä saanut tämä äiti koko viikkoon mitään aikaiseksi, kun niin oli poika sylinkipeä ja seurapuutteessa. Torstai-iltana sitten totesin, että johan on vähän parempi ilta. Perjantaina riemuitsin, että hyvää kuuluu. Lauantaina totesin, että vanha Veeti on tullut takaisin. Sunnuntaina mietin, johtuiko kiukku autossa istumisesta vai mistä. Maanantaina huomasin, että Kärtty-Jooseppi on tullut takaisin. Ja homma jatkuu...

Olleeko hammastehdas pojan suussa käynnistynyt. Kun eka kärttyviikko läheni loppuaan, alkoi armoton suun veulominen. Leuat menee limin lomin kun poika vääntää mitä ihmeellisempään irveen suuvärkkiään. Äitin tulkinta: ikenet vuorostaan kutiaa. Nyt sitten on sekä tuota tuskan parkunaa, että ahdistuksen kutinaa. Voi pientä mies-parkaa. Puheaisi jo hammas jos toinenkin, niin tulisi tähän taloon taas rauha.

Kuva: http://www.sairaslapsi.com/items/taender.gif

Kesää!

Minä ainainen haittapuolien kaivaja... Kevät tuli jo miinusteltua siitepölyineen (kuka hiisi keksi männykin voivan pölyttää, kaikki on keltaisena) jotan eiköhän aleta ruikuttaa kesästä.

Ei muuten mitään, mutta tuon pikkumiehen kesä ei ole kivaa aikaa. Ihan lyhkähihasessa ja -lahkeisessa puvussa tänään kuljettiin, mutta silti. Kuuma on, ei ole hyvä olla. Ja vesikin maistuu kököltä. Kaiken lisäksi ulos ei voi mennä päiväsaikaan, aamusella kyllä ja iltasella, mutta päiväunien jälkeen kun olisi kiva käydä kaupassa, niin ei onnista. Ei näillä porotuksilla.

Tuohon kuumaan ilmaan kun lisää sen, että meidän pojalla taitaa suu olla aikast hellänä, niin voitte uskoa, ettei ole iloista aikaa, ei. Syli on pop ja silti meinaa tulla itku. Tutilla leikkiminenkään ei ole kivaa, kun nuppi edellä jos sen laittaa suuhun niin SATTUU! Ainakin itkusta päätellen. Ja moni leikki jää kesken. Illalla annoinkin sitten supon, ettei yö menisi pilalle moisen takia.

Ei ole helppoa olla pieni.

Opinnäytetyöstä

Nyt on ensimmäiset virallisen tekstin luonnokset sitten opinnäytetyöhön vihdoin kirjoitettu. Aloitin nyt sitten sellaisella pehmeällä laskulla tuloksien arvioinnista, kun en tahtonut saada jutun juuresta kiinni tuossa teoriaosuudessa. Ehkä se siitä kun nyt pääsee johonkin alkuun. Ja saan sen ***n sisällysluettelon tehtyä.

Mutta nyt olen siis vastauslomakkeita tarkastellut ja ensimmäiset sivut kirjoittanut. Ja ensimmäisen kaavion liittänyt :D Ja se vasta onkin hieno kaavio. Mutta jotta se kaavio kertoi sen mitä halusinkin sen kuvaavan, sain tehdä hetken jos toisenkin päänkäyttötyötä. Ihan meinasi päätä alkaa särkeä moinen.

Mutta pahaa pelkään, ettei se ollut ihan vihoviimeinen päänkäyttötyökerta tämän työn äärellä. Niitä voi tulla vielä monen monta ennen kun koulutuspaketti on Kotkaliitolla ja sininen kirja opinnäytetyöesittelyssä. Hui hui hui, niin kauas en uskalla vielä edes ajatella :P

Syrjinnästä

Satakunnan Kansassa oli viikonloppuna artikkeli, jossa kerrottiin nk. testiryhmän, neljän romanin kiertäneen yhtenä iltana 16 ravintolaa Porissa ja jääneen kaikissa ovan taakse. Osa portsareista mainitsi ylemmältä taholta tulleen ohjeen jättää romanit oven ulkopuolelle.

"Emme voi taata muiden asiakkaiden ja työntekijöiden turvallisuutta, jos ravintolassa on romaneita," kommentoi eräskin ravintolapäälikkö tapahtunutta. Tämän päivän lehdessä PK:n omistaja kertoi, että heille pääsee vain yksi romaniryhmä illassa sisälle, koska heillä on ollut kerran kahden ryhmän välinen puukkotappelu.

Nyt tuohon testiryhmään kuulunut Porin kaupunginhallituksen asettaman romanityöryhmän jäsen, romaniyhteisöä edustava Dimitri Hagert onkin jättänyt poliisille rikosilmoituksen syrjinnästä. Ihan oikein!

Minusta surullisinta tässä jutussa on, että nettipalstoilla käyneissä keskusteluissa ihmiset ovat sitä mieltä että tämä on oikein. He ovat tavanneet huonosti käyttäytyvän ja hankalan romanin, kaikki siis ovat sellaisia. Minunkin luokaltani muutama nuori (huom! ei romani) haksahti huumeisiin yläasteella. Ei meidän koko luokka silti ollut narkomaaneja. Puhumattakaan että kaikki valtaväestöön kuuluvat olisivat. Minusta on äärimmäisen surullista tuo yleistäminen.

Hagert itse toteaa SK:ssa, että joukossa on hankalia tapauksia, rikollisia, vaikeuksien hakijoita, he toimivat väärin ja heidän pitää saada ehdottomasti rangaistus. Mutta miksi koko väestön pitää saada rangaistus, jos osa töpeksii? Kurjaa. Kertakaikkisen kurjaa.

Matkaan taas kuljen nyt, suuntaa vaan en kysellyt

Kyllä voi reissun teko pienen pojan kanssa sujua hienosti :) Ihan turhaan jännitin. Niin oli kiltti poika, että oksat pois.

Tortaina ajoimme semmoisen pehmeän laskun mukaan reilut 200 kilometriä. Sehän sujui kuin leikki. Yöpaikassa Veeti potkutteli pienen tovin lattialla ja sitten ruvettiin iltatouhuihin. Ihan ei uni meinannut tulla niin kuin kotona, mutta kun se sitten tuli, sitä riittikin pitkälle. Aamulla istuttiin sitten hienosti syöttötuolissa j akatsottiin kun äiti, mummu ja vaari söi. Oli se vaan jännää.

Perjantaina lähdimme heti aamusta ajamaan ja perille saavuttiin siinä ennen kuutta. Yksi pätkä oli kirinä-kärinää, mutta muuten aivan ihanteellista matkantekoa. Välillä nukuttiin ja toisinaan leikittiin. Sitten olikin erinomaisen hienoa pitkän automatkan jälkeen potkotella hienoilla vaaleilla matoilla (ja röyhtästä pieni porkkanan värinen röyhy sille matolle... lähti onneksi liinalla pyyhkimällä pois). Taas illalla nukahtaminen otti aikansa ja yölläkin piti päästä äitin viereen nukkumaan, mutta ei sen kummempaa, hienosti meni.

Itse juhlapäivän aamu valkeni tuhruisena. Veeti oli silti itse aurinkoinen. Matkat koululle ja takaisin kului nukkuen, lakitustilaisuuden Veeti seurasi kiltisti (pieneten hyppyytysten kera) äitin sylistä. Mutta rehtorin puhe kesti ihan liian kauan >:( Myös Elinan juhlat Veeti jaksoi hyvin, välillä tankattiin turvallisuutta tutuista syleistä ja käytiin torkkumassa Juhon petissä (kiitos lainasta) tai ulkona, mutta muuten kaikki oli hienoa. Illan päätteeksi otettiin vähän vauhtispurtteja pirttipöydän ali. Rankan päivän jälkeen tulikin uni silmään hetkessä, ja sitä unta kesti aamuun asti.

Sunnuntaipäivän vietimme autossa istuen. Se oli rankaa se. Muutaman kerran meinasi tulla hermostus, ja Kankaanpäästä kotiin oli jo ihan kiukku pinnassa. Kotiristeyksessä jo ihan tuli poru. Mutta hienosti jaksoi vesseli 11 tunnin automatkan. Ei pysty tämä äiti oikein vieläkään käsittämään.

Eilen pitikin sitten kerätä voimia. Melkein koko päivä kului unten mailla. Puolikuudelta heräsi syömään, mutta heti maidon juotuaan vajosi takaisin unten maille. Yhdeksältä tuli aamu, mutta jälleen kymmeneltä uni. Siitä herättiin kahdeltatoista, mutta kuinka ollakaan silmät alkoivat taas lupsua kahden maissa. Taas otettiin puolentoista tunnin torkut ja niillä mentiin sitten iltatorkkuihin kuuteen asti. Reilun puolentunnin tirsoilla jaksettiin nippanappa iltaan asti, mutta heti sänkyyn päärtyään tuli simahdus. On se rankaa ollut tuo matkateko.