Ylioppilaita ja ylioppineita

Huomenna suuntaamme nokan kohti pohjoista, ja lähdemme Veetin ekalle lailes pitkälle matkalle. Helsinkiä ei siis nyt lasketa, siellä kyllä ollaan käyty pariinkin otteeseen. Tosin Veeti oli niillä kerroilla vielä niin pieni että nukkui koko matkan.

Hirveesti pitää miettiä mitä kaikkea tarvitaan mukana: vaippoja, ruokia, vaatteita, pesuvälineitä, juhlavaatteet, petivaatteet, lelut. Ai niin, tarvinko minäkin jotain? Siis koko ajan käyn vain päässäni läpi Veetin tavaralistaa, mutta itseäni en ole sen kummemmin miettinyt, kun että kokeilin vaatteita (vanha juhlahame mahtui, kun laitoin kiinteyttävät sukkikset jalkaan :) ja ostanut nuo em. anteeksiantavat sukkahousut.

Ihan mielenkiinnolla odotan miten Veetiltä matkanteko sujuu. Todennäköisesti uni kyllä maistuu autossa istuissa, mutta toivottavasti se ei sitten ole yöunista pois. Täytyy vaan itekin nukkua autossa siltä varalta ettei Veeti jaksa enää yöllä nukkua, ettei Elinan tarvi esitellä juhlakuvistaan että "tuo mustasilmänalusinen, nuutuneen näköinen nainen on mun serkku."

Koska loppuviikosta en enää koneella istu, niin:

Paljon onnea uusille ylioppilaille, peruskoulunsa päättäville ja muuten vain kesälaitumille kirmaaville! Nauttikaa kesästä!

Veeti 6kk

Kävästiinpä taas neuvolatätiä moikkaamassa, ja tälläistä kirjoitti hän Veetin neuvolakorttiin:

Paino: 7810g
Pituus: 69 cm
Pipo: 45,5cm

Hyvin kasvaa. Kiinteitä ruokia saa kaksi kertaa päivässä, muuten rintamaitoa. Touhukas poika. Viihtyy lattialla lelujen kanssa. Juttelee kovasti. Näkö ja kuulo normaalit.

Seuraavaksi onkin sitten elokuun alussa lääkärineuvola ja hammaslääkäri. Ans kattoa saadaanko yhtään hammasta siihen mennessä aikaseksi :)

Ihan kivasti kuulemma poika on kehittynyt, ja tiesinhän minä sen itsekin. Kehui että selkä on suoristunut istuma-asentoon, mutta kun vielä ei ole suojaamisheijasteita kaatuessa, niin ei siksi ihan vielä opikaan istumaan.

Huomenna lähdemme serkun ylioppilasjuhliin tuonne kaaaaauas pois, ja neuvolatäti sanoi, että ihan ilman miettimistä jättää vaan d-vitamiinit kotiin. Ei noin lyhyt aika mitään tee. Niin kyllä itsekin ajattelin, mutta varmistinpa kumminkin.

Minä sain kehut imetyksestäni :) ja yhteistuumin todettiin, että lomareissun jälkeen alkaisi olla aamupuuron aika. Neuvolatätin kanssa se niin pohdittiin, että kukapa sitä jaksaa puolikuudelta puuroa alkaa keittää, mutta kun Veeti herää aamuhörpyn jälkeisiltä torkuiltaan kahdeksan-yhdeksän välillä, niin siinä kohtaa voisi olla puuroaika. Sitä sitten aletaan koittaa ensi viikolla.

Bileet

Meillä oli tänään isot pippalot, kun meidän pikkupoika täytti ½ vuotta. Ei pysty ymmärtämään. Eihän siitä nyt voi puolta vuotta vielä olla... Vaan kun on vaan.

Tämän äidin mielestä lapsi saa kasvaa ja kehittyä, mutta ei vanheta. Se vanheneminen, se tekee heikkoa. Liikkumisesta sun muista uusista, hienoista taidoista (uusin: tutin laittaminen suuhun) olen vain ylpeä, kuten äidin kuuluukin, mutta pakkoko sen on samalla tulla vanhemmaksi? Miksei se voi aina vain olla se pikku-Veeti, jonka kanssa saan viettää toinen toistaan ihanampia hetkiä kotosalla. Miksi sen pitää vanheta, äitiysloman auttamatta huveta ja miksi ihmeessä lapsen pitää mennä eskariin jo kuusivuotiaana? No joo, nyt taisin vähän liiotella ja ennakoida, mutta kumminkin.

- - -

Veeti on pahassa iässä/mitassa pukeutumisen suhteen. Mitä olen kierrellyt kauppoja, niin yleinen suunta on se, että 68-kokoiset vaatteet, jotka meillä on vielä käytössä, ovat vauvojen vaatteita. Ja ihan pikkuisten poikien. Haalareita, bodyja, lappareita yms on meillä käytössä, ja kivoja on. Potkareista olemme pitkälti jo luopuneet, niin isolta tuo poika jo vaikuttaa. Mutta kun olen katsellut seuraavan koon 74 vaatteita, niin Veetin pitäisi kertarykäyksessä muuttuakin isoksi pojaksi. On housuja, paitoja, shortseja, huppareita, pusakoita ja kaiken maailman muita, ihan kivan näköisiä vaatteita vaikka kaksivuotialle. Mutta mielestäni hirmuisen epäkäytännöllisiä koko ajan lattialla möyrivälle mukelolle. Kyllä ne bodyt ja lapparit vaan on edelleen in, eivät jätä paljasta väliä housujen ja paidan väliin. Eikä päästä pikku pikku kätösiä avaamaan vaipan teippejä :) Siispä vaatemetsästykseen, ennen kun tulee kiire kun jätkä kasvaa vanhoista yli eikä ole mitään päälle pantavaa, ja on pakko ottaa mitä löytää. Niin kävi viime kerralla.

Outolintu

Hetken verran aikaanne nyt käyttää aiomme
ja todet taruksi me ehkä kohta taiomme.
Kun kotihipat meidän jengi päättää järjestää
niin senhän saataa arvata, jo syntyy vipinää.

Ei kaikki aina suju niin kuin saduissa kerrotaan,
vaan ehkä tämä tarinamme saa sut tuumimaan:
Jos liian pieniin ympyröihin alkaa tuijottaa
ei omaa napaa kauemmaksi koskaan nähdä saa.

Kuva: http://www.didrichsenmuseum.fi/pullinen/surullinen_uni.jpg

Sataa, sataa ropisee, pili pili pom

Toista päivää sataa ja minä, outo ihminen, olen siitä hirvittävän iloinen :)

Eilen aamulla katsoin ikkunasta pihalle ja totesin, että nurmikko alkaa vihertää ihan uudella tavalla. Puskien lehdet puhkeilivat kilpaa ja perennat ja muut maassa vielä odottelevat varret alkoivat nousta kuin sienet sateella. Illalla nurmikko oli jo kauttaaltaan vihreä, ei kuultanut vanhat, viimesyksyiset rämppeet enää läpi. Mikä tietenkin tarkoittaa kaiken hienon lisäksi myös sitä, että nurtsi pitää leikata jahka sade loppuu ja korret kuivahtaa...

Iltasella sitten käytiin sateen välissä kävelemässä, ja oi kun oli hyvä hengittää. Oli niin raikas ilma, ainoastaan viemärien ympärillä lillui keltaiset siitepölylautat, mutta ilmassa ei mitään. Tuoksui myös puhtaalta ja vähän jopa kesältä. Oli ihanaa kävellä siinä ilmassa. Ja sopivasti kotiin päästyämme alkoi taas sataa.

Nytkin sataa. Olisihan sen tietenkin mukavaa päästä ulos nyt kun uusien lääkkeitten kanssa taas arvaisi astua keväiseen luontoon. Mutta kun tietää, mitä kaikkea tuo sade tuo tullessaan, istun mielelläni neljän seinän sisällä ja katselen ikkunasta miten luonto herää. Kunhan Veeti herää päiväunilta, vedämme takit niskaan ja menemme hetkeksi parvekkeelle katselemaan. Saadaan vähän raitista ilmaa ja äiti voi ihailla, miten hieno piha meillä onkaan.

Kuva: http://www.pp.htv.fi/rhurmal1/ari-s.jpg

Hard Rock Hallelujah

Hyvä Suomi!

Hyvä Lordi!

Kukapa olisi vielä joitain aikoja sitten uskonut, että Suomikin saa vielä joskus järjestää Euroviisut? Nyt on mukavaa olla suomalainen :)

Kiitos kaikesta kuuluu Lordille ja niille, jotka uskoivat jo alussa Lordiin ja äänestivät heidät Suomen edustajaksi. Vieläkö joku on sitä mieltä, että Suomelle nauretaan ja Lordi pilaa ennestään niin loistavan Euroviisumaineen Suomelta?!

Tuulettumista

Kävin tänään teatterissa rakkaan ystäväni kanssa. Olipa mukavaa päästä ihan itekseen ihmisten ilmoille. Siitä onkin aikaa. Taisi olla ensimmäinen kerta kun isi jäi Veetin kanssa tuollasieksi ajaksi ehtoolla kaksin, hoiti iltatoimet ja laittoi nukkumaan. Oli aika hassua tulla kotiin kun poika veti jo sikeitä.

Olimme katsomassa Porissa Agatha Christien Murha maalaispappilassa, ja ikäväkseni täytyy sanoa, ettei mikään huippusuoritus. Valitettavasti näyttelijäsuoritukset olivat hiukan latteita ja muutenkin esitys hieman yllätyksetön. Mutta lavasteet olivat hienot, esirippu suorastaan upea. Asusteet olivat myös osuvat ja toimivat. Eikö tämä ollut juuri se jonkun opinnäytetyönä tekemä lavastus. Jos minulta kysytään, niin arvosana siitä 5. Näytelmän paras osa.

Joka tapauksessa oli hienoa lähteä, olla ja tulla kotiin. Hieman ristiriitaisin tuntein läksin, sillä tänään ei ollut Veetin päivä. Toisaalta oli helpottavaa pitkän kärinän jälkeen lähteä hetkeksi huilille ja lataamaan akut. Ja todellakin tulin paljon pirteämpänä ja rentoutuneempana kotiin. Mutta toisaalta, kun toisella on itkuinen päivä eikä mitään syytä keksitä, vaikka supot ja kaikki antaa, niin tuntuu julmalta että siihen päälle vielä äitikin lähtee pois häntä hoivaamasta. Hyvin kuitenkin pärjäsivät miehissä, niin kun tiesinkin. Kun vain uskoisi, että kyllä tuo isikin osaa, eikä äiti vaan...

Se mikä on muuttunut: en ole koskaan käyttänyt hirvittävästi aikaa itseni laittamiseen, mutta olen pukeutunut hyvissä ajoin ja miettinyt etukäteen mitä puen ja mitä teen muuten ulkonäölleni. Ja lopulta istunut pitkään valmiina ja odottanut että kello tulee aika. Nyt menin suihkuun kun Marko tuli töistä, laitoin ruuan, ja sitten pika pikaa puin itseni. Ja lähdin samaan hyömyä menemään. Minusta on tullut ajankäytön mestari, kiitos kuuluu vissiin Veetille :)

Kiitos Eeva seurasta! Kiva kun läksit :)

Kuva: http://www.pori.fi/tea/tiedotus/naytto/9588isompi72dpi.jpg


Sakke: Oliko tässä yhtään sitä mitä tarkoitit? En kyllä ihan sinua ajatellen kirjoittanut, mutta tuli vain jälkeen mieleen. Koitan kuitenkin ottaa vinkistä vaarin. Kiitos palautteesta :)

Hoitopaikka

Taas yksi murhe vähemmän, Veeti pääsee perhepäivähoitajalle kun minä lähden takaisin kouluun syksyllä/talvella. Kaiken lisäksi tuo pph-täti Raija asuu tuossa ihan lähellä, viereisellä kujalla, joten matka ei ole mimmonen kummonenkaan. Hieno homma.

Olen pelännyt kauheasti, että Veeti joutuu päivähoitoryhmään. Toisaalta on hienoa että olen saanut pitkitettyä sitä hoitoonlaittamista, mutta kun Luvialla on yksi päivähoitoryhmä, johon otetaan jo 1-vuotiaita, niin pelko on tykyttänyt takaraivossa. Onneksi ei joutunut sinne, vaan pääsi tahtomme mukaan perhepäivähoitoon. Ei se varmaan mikään kamala paikka sekään olisi ollut, mutta kuitenkin.

Toivottavasti Veeti pitää tästä Raijasta ja viihtyy hänen hoidossaan. Ja varmasti viihtyy, uskon minä.

Kevään varjopuolet :(

Ihanaa kun on kevät, mutta kuka kumma keksi siitepölyallergian? Ja kun se kerta on pitänyt keksiä, niin miksi ihmeessä ei samaan syssyyn ole voitu keksiä kunnollisia allergialääkkeitä imettäville äideille?

Nyt vihdoin mulla on kokeilussa lääke, jota voi lääkärin ohjeen mukaan käyttää, ainut reseptivapaa sellainen muuten laatuaan. Tähän asti oon kittuuttanut kosteuttavilla silmätipoilla ja nenäsumutteilla. Eilen vihdoin soitin terveyskeskukseen ja sanoin, että ei tule mitään. Tänään sain ohjeen noihin Lomudaleihin nenään ja silmiin. Ja jos ei auta viikossa, niin päivystyksenä lääkärille. Niin sanoivat he siellä.

Tänään oli aamun/päivän paljon parempi olo, mutta nyt on taas niin tukkoinen töhkäolo, että ei mitään rajaa. En ole limainen, vaan turvoksissa. Nenä ja kurkku paksuja turpaita, voitte uskoa ettei ole kivaa. Silmät kirveltää, pää särkee ja kaiken kruunaa ihottuma, johon en sitten vieläkään saanut mitään kortisonia kummempaa apua. Näitä imetyksen varjopuolia kun ei voi lääkitä itseään. Mutta kyllä minä kestän, olen reipas tyttö. (hah Eeva, voipa käyttää aikuisesta!!)

No nyt on meno päällä...

Veetillä meinaan. Tänään sain ihan katsoa aamulla sen perään. Ensin römysi lelulaatikolleen. Saahan sinne mennä, ei siinä mitään, mutta kun oli niin kuakana siitä ja yhtäkkiä ihan vieressä. Ja siitä sitten suunnattiin videokaappia päin, ja sitä lasiovea sitten räpästettiin kuolasilla sormilla. Tulkaa vaikka katsomaan, likainen on.

Meillä ei siis juosta, ei sentään, ei vielä kävelläkään, ei kontata eikä myöskään ryömitä. Meillä pungetaan. Se tapahtuu näin: Ota tukeva asento selällään. Nosta jalat koukkuun ja laske jalanpohjat maahan, niin lähelle peppua kuin saat, sitten käännät päätä niin, että takaraivon sijasta lattiaa vasten onkin päälaki. Sitten selkä kaarelle niin että jalat suoristuu, ja sitten suorista pää. Ja näin olet punkenut pään mitan eteenpäin. Helppoa kun sen osaa. Ja Veetihän osaa :)

Ryömimään lähdetään ihan näin päivinä, sanokaa mun sanoneen. Jalat puskee, puskee, puskee, mutta pylly vaan nousee, kun kädet ei yhtään auta, yläkroppa pysyy paikallaan. Ja sitten kuuluu tömps, kun ei enää nouse. Ja sitten alkaa kuulua kitinä, vitinä, kun mielikin tahtoisi eteenpäin eikä vaan jalat, mutta ne kädet. Niitä ei huvita.

Kuvassa Veeti, tuolloin 5kk, ja keinutuoli.

Huomenna: Äitienpäivä

Huomenna vietän elämäni ensimmäistä äitienpäivää äitinä. En ainoastaan käy äitiä ja anoppia tervehtimässä, vaan olen itsekin päivän päätähtiä. Hassua. Ja hienoa.

Olen koittanut löytää lähistöltä valkovuokkoja, turhaan. Niinpä anoppi saa pärjätä ilman valkovuokkoja tämän äitienpäivän. Heillä ei tuollaista tapaa ole ollutkaan, joten hän tuskin osaa niitä kaivatakaan. Meitin äitille sitten poimin menomatkalla Lapijoen sillan kupeesta vuokot. Siinä kukki eilen niin kauniisti, että ajattelin siitä ne hakevani. Ja mummun haudalle poimimme sitten lähteissä vielä kimpun. Sitä en jätä välistä myöskään, vaikka mikä olisi. Sillä samalla kimpulla menee sitten myös ajatukseni mummille ja miksei myös Markon Elle-mammalle ja Heidi-mummulle. Kaikki rakkaita ja kaivattuja äitejä ja isoäitejä.

Tämä äitienpäivä ei enää pelota, kuten viime äitienpäivä. Pelkäsin kohdata mummun kuoleman ensimmäistä kertaa näin tärkeänä päivänä. Ihan kauhulla odotin sunnuntaita ja mietin sitä monta viikkoa etukäteen. Toivoin vain että se olisi ohi. Mutta vietettävä sekin oli. Nyt mielessä on ollut pari päivää haikeus, mutta pelkoa ei enää ole. Ikävää ei poista kokonaan mikään, mutta aika tekee sen helpommaksi kestää.

Kuva: http://www.mikrobitti.fi/nettijatkot/2005/06/digikamerat/valkovuokko_nikon_laajakulma_pieni.jpg

Nettipimento

Laajakaistapalveluntarjoamamme, nimeltä mainitsematon Auria, ei ole tahtonut meidän käyvän netissä. Useampi päivä oli, ettei toiminut lainkaan, sitä ennen jo pätki varmaan viikon verran. Siitä tuohtuneena soitin sitten tekniseen tukeen ja sai jotain diipadaapa neuvoja. Tein mitä käskettiin, mutta asia ei korjaantunut. Soitin uudelleen. Vihdoin viimein herra siellä uskoi, että jotain vikaa linjoissa nyt on, ja lupasi tehdä vikailmoituksen. Sanoi vielä että sieltä soitetaan kun lija on taas kunnossa. Soittoa ei ole kuulunut, mutta nyt nettilinja on toiminut jo kohta kaksi tuntia. Jokohan ne on jotain tehnyt, vai muutenko vain se päätti nyt ruveta toimimaan?

No, pääasia että toimii. Alkoi jo nettilaihduttajalle kertyä tattirykelmä otsalle, kun ei saanut uusia reseptejä ja ruokalistoja otettua koneelta tai päivitettyä uusiin mittoihin. Nyt on kuitenkin ruokalistat kunnossa ja reseptit käsissä, joten taas on hyvä mieli. Vielä parempi mieli on, kun katsoo vaakaan tai mittanauhaan, miten ne yhtäkkiä onkin niin mukavia kapistuksia...

Kysy mitä tahansa!

HAASTE: Kysy minulta kuusi kysymystä. Ei seitsemän tai viisi, vaan kuusi. Sillä ei ole väliä, kuinka turhia tai omituisia kysymykset ovat - kysy ne joka tapauksessa. Liitä tämä sen jälkeen omaan päiväkirjaasi ja katso, mitä sinulta kysytään.

Minä otin haasteen vastan Katilta, joka taas sai sen Sakelta. Ja homma jatkuu...

Jaa että mitä kysyä? No se on sinun ongelmasi.

Kummitusjuttuja

Ainokainen kummilapseni Juho soitti minulle eilen. Reippaasti hän minulle lauloi onnittelulaulun, mutta sitten iski kainousvienous. Totesi vaan että antaa nyt äitille ja meni sen siliän tien. Pojan äiti, siis tätini, kertoi sitten Juhon suuren uutisen. Hän oli ollut tutustumassa kouluun. Tai siis eskariin. Miten ihmeessä Juho voi mennä jo eskariin kun vasta se syntyi? On se melkosta.

Vielä vähän aikaa sitten Juho oli vahvasti sitä mieltä, että hänhän ei kouluun mene, isän kanssa vaan peltohommiin. Mihin siinä lukutaitoa kaivataan. Nyt on kuulemma toinen ääni kellossa ja heti pitäisi päästä alkamaan. Melkeinhän sen arvasikin, että kun siellä pääsee kerran käymään, niin se vie mennessään.

Oli kyllä mukavaa kun Juho soitti. Oli ihan ensimmäinen kerta kun arvasi puhua jotain, viimeksi arasti viimehetkellä ja kikatti vain hetken luuriin, sitten tuli taas äiti. Me kun näemme ihan luvattoman harvoin, välimatkaa kun on ihan riittävästi. Viimeksi ihan kasvokkain tapasimme häissämme, ja siitä nyt tulee pian puolitoista vuotta. Nyt olisi ajatuksena ensi kesänä matkata Juhoa katsomaan, jos vaan ei mitään ihmeitä tule. Tuon pikku miekkosen kanssa ei pysty niin varmaksi monen kuukauden päähän suunnittelemaan. Markon loma alkaa kuitenkin heinäkuussa, eli jos silloin sitten. Pääsisinhän minä sinne junallakin, kun aikaa nyt on, mutta en minä osaa ilman Markoa lähteä niin kauas ja pitkäksi aikaa.

Oli myös hirmuisen mukava, että serkkuni lähetti Juhon tutustumispäivältä muutaman kuvan. Kiitos Elina! En viitsi laittaa niitä tänne, kun en tiedä mitä olisivat Juhon vanhemmat siitä mieltä. Parempi vaan katsella niitä itse.